Eilen illalla tunsin taas itseni ihan tyhjäksi. Tuntui kuin viimeinenkin pisara olisi minusta väännetty. Kuitenkin itku tuli ja niitä pisaroita riitti ...
Päivällä vielä mietin kuinka onnellinen oikeastaan olenkaan :) lapset kasvaa ja käyttäytyvätkin aina välillä ihan mukavasti :) työt sujuu ja ystävät ovat tukena :)
Ja kuitenkin - hirvittävä kaipaus otti minusta vallan illan tullen. Ja itkin, itkin ja itkin...
Kaipasin vierelleni lämpöä ja rakkautta, ihmistä jakamaan tämän arjen ilot ja surut kanssani. Kaipasin sitä lämmön tunnetta kun saa olla sylissä ja voimaa virtaa siitä läheisyydestä...
Tiedänhän mie että kaikkea ei voi saada. Mutta pitäisikö sitä "tyytyä" elämään näin, onko minulla oikeutta haaveilla vielä rakkaudesta? Siitä tunteesta... Kykenenkö mie edes enää rakastamaan, kun pelko menettämisestä on selkäytimessä...
Paljosta olemme lasten kanssa joutuneet luopumaan mieheni ja lasteni isin menehdyttyä sairauteen. Kaiken sen kokeman ja sen jälkeisen kaaoksen saattamisen tällekin mallille on ollut tuskaisaa repimistä päivästä toiseen. Välillä helpompien päivien kautta, mutta kuin muistuttaakseen elämän raadollisuudesta, niiden hyvien päivien jälkeinen romahdus on hirvittävä :(
Kuitenkin tahdon ajatella positiivisesti. Tahdon tuntea, tahdon rakastaa, tahdon olla rakastettu... haaveet, onko nekin jotain kieltämistä että jaksaa huomiseen....
